Seuraavan albumin syntymiseen vaikutti kuitenkin vahvasti yksi Kaktuksen taustavoimista, Pedro Hietanen. Uusi levy-yhtiö, Spinefarm löytyi vuoden 1997 lopulla. Dave solmi sinne neljän LP:n sopimuksen, ja Pedron ansiosta sai myös niistä ensimmäisenä toteuttaa yhden pitkäaikaisen suunnitelmansa, puhtaan bluesalbumin.
Tätä ennen kuitenkin pari sanaa Dave, Pelle & Andy -kiertueesta. Se siis toteutui loppuvuodesta 1997 ja päättyi Tampereelle. Lavalla nähtiin kitarakolmikon ohella laulamassa myös Andyn vaimo. Kiertueelta kuvattiin materiaalia, ja muutamia keikkoja (4 kpl) nauhoitettiin. Aineisto oli tarkoitus hyödyntää Andystä kertovassa filmissä. Rehellisyyden nimissä täytyy myöntää, ettei kiertueen musiikillinen anti niin kovin huikea ollut, vaikka toki mielenkiintoisiakin versioita vanhoista biiseistä esitettiin. Homma nimittäin vaikutti menevän pikemminkin ns. viihteen puolelle. Toivottavasti editointi saa parhaat puolet materiaalista esille.
Mutta... edellä mainitun kertueen ohella treenaus Ahlqvistin ja Pitkä Lehtisen kanssa nosti bluesin pintaan. Canpaza Gypsys pantiin syksyllä 1997 puoleksi vuodeksi telakalle, jota telakointia jatkettiin sittemmin toisella vuoden puolikkaalla. Lopulta uudet kuviot johtivat bändin hautaamiseen, sillä sen jatkaminen ei tuntunut enää mielekkäältä. Keikkoja Dave teki keväällä 1998 soolopohjalta.
Suomenkielisen materiaalin pitkähkön tuotantotauon katkaisu oli yksi Spinefarm-sopimuksen ehdoista. Tätä kokonaisuutta Dave alkoikin pikimiten hahmotella ja siitä kuultaneen syksyllä 1998 enemmän, mutta ensin toteutettiin siis bluesalbumi Just.
Soittajistoon haluttiin uutta ilmettä. Pedro oli "itsestäänselvyys", lisäksi mieleen muistuivat taitavat, Kerran-LP:n keikoilta tutut Löytyn veljekset Mikko ja Sakari. Mikko oli hommaan heti valmis, mutta Sakarin kohdalla vaadittiin pientä suostuttelua, hän kun oli levytyksen aikoihin lähdössä kahdeksi vuodeksi Afrikkaan. Suostuttelu tuotti kuitenkin tulosta, ja niin miehistö sessioon oli kasassa.
Materiaali oli Limppusen "historiallista" aineistoa, keikoilta ja levyiltä tuttuja sekä omia että vanhojen blueslegendojen standardeja. Mukana oli myös kaksi uutta Daven biisiä, 'Baby, Please' sekä '(Love Me) Now'. Ensinmainittu poimittiin myös Ranka Records:n promocd:lle.
Levytys hoidettiin tammikuussa 1998 lähes kokonaan studiolivenä Finnvoxin "hallissa", tyylillä 1-3 ottoa per biisi. Koko homman hoitaminen kestikin vain viisi päivää. Materiaalia jäi runsaasti käyttämättä, mm. Billie Holliday -klassikko Fine And Mellow sekd Pen Lee -biisi Cry Like A Woman. Nämä Dave olisi halunnut mukaan, mutta niitä ei saatu toimimaan. Daven mukaan versiot kuulostivat "jotenkin vaivaantuneilta".
Kappalejärjestyksestä sen verran, että vain avaus- ja päätösbiisien sijoitus on Davelta lähtöisin. Avausvalinta (Dust My Broom) on luonnollinen, sillä "...kaikki blueslevythän alkavat I woke up this morning. Täytyy ensin herätä jos aikoo soittaa..." . Lopetus Walk On puolestaan sisältää oman symboliikkansa, elikkä kaikki menee eteenpäin, joka tapauksessa. Idea päättää albumi tähän fiilikseen tuli Daven muistikuvista Sonny Terryn ja Brownie McGheen keikalta, jossa blueskaksikko poistui lavalta ko. biisin myötä.
Ensivaikutelma albumin sisällöstä on helposti sama kuin Davella itsellään - satoja kertoja koluttuja juttuja, "jaksaako niitä edes itse kuunnella..." Onneksi tämä ajatus ei pidä lainkaan paikkaansa. Kappaleiden käsittely on tuoretta ja livetunnelma on taltioitunut jykevinä soundeina. Muutaman kuuntelukerran jälkeen erottuu myös Davenkin yllättänyt biisien erilaisuus. Sovitukset poikkeavat sekä toisistaan että totutuista kaavoista tervetulleella tavalla, vaikka kaikki ovatkin tyylipuhtaita blueseja.
Albumin kuvista vastaavat Harri Hinkka ja Toni Härkönen. Ensinmainittu Hinkka järjesti keväällä 1998 Tampereella rytmimusiikkihenkilöiden muotokuvia käsittelevän näyttelyn, jonka sessioista albumin kuva lienee peräisin.
Äänitys: Finnvox-studio, tammi 1998
Tuottaja: Pedro Hietanen
Miksaus: Juha Laakso
